Saara Ilvessalo

Turun Vihreiden ennaltaehkäisytyöryhmä

Suomalaisten mielenterveys ja sen vaikutus koko yhteiskunnalle ovat paljon puhetta herättäneitä teemoja. Me vaadimme myös tekoja. Mielestämme ongelmien ennaltaehkäisy on nähtävä menoreiän sijaan investointina tulevaisuuteen. Mielenterveysongelmien ja syrjäytymisen ennaltaehkäisy ajoissa tulee halvemmaksi yhteiskunnalle ja takaa jokaisen ansaitseman elämisen arvoisen elämän.

Eettisesti ja inhimillisesti katsoen on perusteltua panostaa nykyistä enemmän hyvän mielenterveyden edistämiseen ja mielenterveyshäiriöiden ennaltaehkäisyyn. Ennaltaehkäisy on myös kustannustehokasta, joskin tuloksia on hankalampi vertailla kuin mitattaessa tuotettuja palveluita. Tämä on yksi syy miksi mielenterveyden edistäminen ja ennaltaehkäisy jäävät helposti taka-alalle mielenterveyspalveluita kehitettäessä

Mielenterveyteen vaikuttavat useat eri tekijät, niin perinnölliset kuin ympäristöstä johtuvat. Tekijöiden moninaisuudesta johtuen mielenterveyden edistämisen ja häiriöiden ennaltaehkäisyn toimia tulisi toteuttaa myös perinteisen terveydenhuoltosektorin ulkopuolella, ihmisen päivittäisessä elinympäristössä. Hyviä toimiympäristöjä ovat äitiys- ja lastenneuvolat terveydenhuoltosektorilla, päiväkodit ja koulut ja työpaikat ja vastaavasti työvoimapalvelut työttömillä ja vanhainkodit.

Äitiys- ja lastenneuvoloissa voitaisiin kiinnittää huomiota lasten turvalliseen elinympäristöön ja ohjata tukea tarvitsevat perheet jo varhaisvaiheessa jatkopalveluiden piiriin, sillä varhainen vuorovaikutussuhde lapsen ja huoltajan välillä luo usein perustan lapsen loppuelämän mielenterveydelle. Muissa toimiympäristöissä tulisi kiinnittää huomiota hyviin ihmissuhteisiin, siihen, että ketään ei kiusata ja syrjitä, ja että kaikilla on mahdollisuus osallistua vuorovaikutukseen. Lapsiin ja nuoriin tulisi panostaa, koska hyvä mielenterveys toimii suojaavana tekijänä myöhemmän elämän stressitilanteissa.

Mielenterveyttä edistäviä ja ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä kehitettäessä tulee myös huomioida ne, jotka tarvitsevat tukea ja apua. Tulisi osata poimia mahdollisimman varhaisessa vaiheessa joukosta ne, jotka tarvitsevat enemmän tukea tai palveluita. Näitä jatkopalveluita tulisi olla yleisesti ja riittävän nopeasti saatavilla, jotta ongelmat ja tervehtyminen eivät komplisoituisi.

EU-tasolla painotetaan mielenterveyden edistämisen ja ennaltaehkäisyn toimenpiteiden tarvetta - Toimikaamme siis Turussa edistyksellisesti: toteutetaan toimenpiteitä, jotka eivät vaadi suuria kustannuksia!

Tekstin kirjoitti LT, lääkäri ja erikoistutkija Mia Mäkinen (241).

Meidän mielestämme…
1….mielenterveyshoitoa on saatava nopeasti, helpommin ja yksinkertaisemmin kun sitä tarvitaan
2….viihtyisä, vihreä kaupunki on onnellisen elämän ja yhteisöllisyyden perusta
3….vanhempia ja perheitä on tuettava ajoissa ja ilman syyllistämistä
4….päiväkoteihin ja kouluihin tarvitaan enemmän kasvatusta
5….kouluihin tarvitaan pienemmät opetusryhmät ja enemmän koulupsykologeja, kuraattoreita ja terveydenhoitajia
6….koululiikunnassa on siirryttävä kilpailuttamisesta kannustamiseen
7….lapsille ja nuorille tulee antaa mahdollisuuksia ja kannustusta harrastuksiin
8….työpaikkakiusaamisen ehkäisyyn on annettava resursseja
9….vammaisten asemaa on parannetteva Turussa monella tavoin
10….vanhusten kunnon ja vireyden ylläpitämiseksi on ryhdyttävä konkreettisiin toimiin
11….nuorten rikoskierteeseen päätyminen on ehkäistävä

Ryhmäämme kuuluvat:

Artto Aittala
KM, HuK, luokanopettaja, työtön
www.vihreatehdokkaat.fi/artto.aittala

Saara Ilvessalo
Oikeusnotaariopiskelija, rättsnotariestuderande
www.saarailvessalo.net

Mari Kekkonen
Psyk.yo
www.vihreatehdokkaat.fi/mari.kekkonen

Kati Laine
Perheenäiti, kasv.yo (luokanopettajan koulutus)
http://viimatar.blogit.uusisuomi.fi

Keijo Luoto
YM, psykologi, vapaa toimittaja
http://www.koivuharju.fi/tet

Mia Mäkinen
LT, lääkäri, erikoistutkija, kouluttaja
www.vihreatehdokkaat.fi/mia.makinen

Niina Tapanainen
KK, kasv.yo (kasvatustieteen koulutus)
www.vihreatehdokkaat.fi/niina.tapanainen

Juho Toivola
Psyk. yo
www.vihreatehdokkaat.fi/juho.toivola

Jukka Väisänen
Kasv. yo (erityispedagogiikan koulutus)
www.vihreatehdokkaat.fi/jukka.vaisanen

1. Mielenterveyshoitoa on saatava nopeasti, helpommin ja yksinkertaisemmin kun sitä tarvitaan

Mielenterveyspalveluiden byrokratiaa ja vaikeutta vastaanotolle pääsemisen suhteen on vähennettävä. Ei ole hyväksyttävää, että psyykkisistä ongelmista kärsivä saattaa joutua soittelemaan monille terveyskeskuslääkäreille ja juoksemaan eri terveyskeskuksissa, hoitajilla sekä lääkäreillä ennen kuin lopulta pääsee pysyvästi erityisesti mielenterveysongelmiin perehtyneen lääkärin tai hoitajan vastaanotolle. Mielen jo valmiiksi horjuessa ei tämän kaltaisiin ponnistuksiin ole voimia.

Rahaa on suunnattava huomattavasti nykyistä enemmän mielenterveyspalveluille. Nykyisiä jopa puolen vuoden jonoja nuorten mielenterveyspuolelle ei voida sallia, vaan asioista on päästävä puhumaan ennen kuin ongelma kehittyy suureksi. Diagnoosi on saatava nopeasti, jotta osattaisiin ryhtyä heti oikeisiin toimenpiteisiin. Erityisesti nuorille on oltava jokin paikka, jonne on helppo soittaa tai mennä puhumaan ja saamaan neuvoja ilman leimautumisen pelkoa jopa ilman ajanvarausta.

Mielenterveyspalveluiden jatkuvuuteen on panostettava, sillä nykyään hoitajien ja lääkäreiden yhteistyö on monilla vastaanotoilla mitätöntä ja asiakasta saatetaan kierrättää eri henkilöillä, jolloin luottamusta ja turvan tunnetta ei synny. Henkilökunnan koulutukseen ja ammattitaitoon täytyy kiinnittää erityistä huomiota. Pelkkä osastohoito ja lääkkeet eivät takaa paranemista, vaan usein tarvitaan paljon muuta, riippuen sairaudesta. Esimerkiksi masennuksen syyt ovat moninaisia ja ratkaisutkin jossain määrin yksilöllisiä. Avuntarve on huomattava ajoissa ja tarjottava hoitoa ja tukea yksilön tarpeiden mukaan. Monet kaipaavat erityisesti ihmisen tukea ja apua arjessa.

Tekstin kirjoitti oikeustieteen opiskelija Saara Ilvessalo (207),
joka menetti ystävänsä masennukselle eikä halua kenenkään ajautuvan samaan.

2. Viihtyisä, vihreä kaupunki on onnellisen elämän ja yhteisöllisyyden perusta

Onko houkutteleva kaupunkivisio autojen ehdoilla pelaava keskusta, joka on melua ja saasteita tulvillaan ja jossa ainoita kokoontumispaikkoja ovat kaupalliset kahvilat ja muut kuppilat tai suuri kauppakeskus? Olisiko kenties viihtyisämpää kokoontua keskustaan, jossa pyörällä ja kävellen pääsee joka paikkaan? Autoja ei ole ja joka puolelta löytyy viihtyisiä puistomaisia alueita ja ilmaisia tiloja, joissa kokoontuminen on sallittua tai jopa suotavaa. Tällaisessa keskikaupungissa kulttuuri kukoistaa.

Me kannatamme jälkimmäistä vaihtoehtoa. Ihminen on laumaeläin, mutta kuitenkin yhteisöllisyys on Suomessa häviämässä, sillä kaupunkisuunnittelussa ei useinkaan huomioida riittävästi yhteisöllisyysnäkökulmaa. Ei ole siten mikään ihme, että nyky-Suomessa ahdistuneisuus, masentuneisuus ja muut psyykkiset ongelmat lisääntyvät. Kehitys näyttäisi Turussakin johtavan siihen suuntaan, että kaupunki on kohta varattu vain autoileville ja maksukykyisille ihmisille. Tätä emme hyväksy! Me kannatamme sitä, että Turkua kehitetään jatkossa enemmän ihmisten ja hyvinvoinnin ehdoilla ja keskustasta luodaan viihtyisä paikka, joka houkuttelee ihmisiä
yhteisöllisyyteen ja siten osaltaan auttaa syrjäytymisen ja masennuksen ennaltaehkäisyssä. Turku tarvitsee enemmän epäkaupallisia julkisia alueita, tiloja taiteelle ja kulttuuritapahtumille, pyöräteitä keskustaan, puistoja ja puistopenkkejä sekä autottomia alueita. Myös keskustan ulkopuolisia asuinalueita tulee kehittää viihtyvyysnäkökulmat huomioon ottaen.

Onnellinen turkulainen pääsee keskustaan helposti ja halvalla julkisilla liikennevälineillä tai pyörällä tai kävellen. Keskustaan saapuessaan hän ei joudu väistelemään lujaa kaahailevia autoja, vaan pääsee helposti joka paikkaan, oli hän liikenteessä sitten pyörätuolilla, kävellen tai lastenrattaiden kera. Hän voi istahtaa puistonpenkille juttelemaan kohtaamiensa ihmisten kanssa tai mennä johonkin kaupungin monista ilmaisista julksista tiloista, vaikkapa taidenäyttelyyn. Hän voi nauttia kaupungista, joka on häntä varten ja jossa ihmisiä on helppo kohdata. Me uskomme, että tällainen inhimillisyyden ja onnellisuuden näkökulmasta rakennettu Turku on mahdollista luoda, jos sellainen halutaan!

Tekstin kirjoitti psykologian ylioppilas Mari Kekkonen (211).

3. Vanhempia ja perheitä on tuettava ajoissa ja ilman syyllistämistä

Lapset ja nuoret voivat pahoin. Samoin on vanhempien laita. Erityisopetusta tarvitsevien oppilaiden määrä peruskoulussa kasvaa koko ajan; jo aivan pienimmillä oppilailla on levottomuutta, masentuneisuutta ja sosiaalisia vaikeuksia. Päihdehuollon kulut nousevat jatkuvasti ja hoitoa tarvitsevat asiakkaat ovat yhä nuorempia, pahimmassa tapauksessa nipin napin yläkouluikäisiä. Yhteiskunnan nuorimmat jäsenet kärsivät monenlaisista ongelmista, joiden kaikkien taustalla on yleensä aina jonkinlaisia ongelmia perheessä tai lähipiirissä.

Ongelmaa ei ollenkaan helpota se, että lapsiperheiden toimeentulosta nipistetään jatkuvasti. Vanhempien harteilla on kasvatusvastuun – joka sekään ei nykymaailmassa mediatulvan ja kulutus- sekä ulkonäköpaineiden keskellä ole mikään kevyesti kannettava taakka – lisäksi rahaongelmia, työpaineita, mielenterveysongelmia ja yksinäisyyttä. Koko kylä ei enää kasvatakaan, vaan vanhemmat jäävät yksin tuotantoyhteiskunnan, kulutusmaailman ja raaistuvan sosiaalisen ilmapiirin keskelle pohtimaan, miten auttaa lapsiaan kasvamaan tasapainoisiksi ja onnellisiksi. Perheet asuvat kaukana muista sukulaisista, koska muuttaminen työn ja koulutuksen perässä on nykyisin lähes välttämätöntä. Samalla, kun paineet kasvavat, voimat vähenevät ja tukea on vaikeampaa saada.

Ratkaisuja ei ole vain yhtä, mutta oleellista on se, että niitä löytyy kyllä, kun keinoja vain halutaan etsiä. Koko yhteiskunnan perusrakenteita ei ole hetkessä mahdollista muuttaa, mutta jotain voidaan kuitenkin tehdä jo nyt. Perheet tarvitsevat tukea jo siinä vaiheessa, kun ongelmat eivät ole kärjistyneet väkivaltaan, päihteiden käytön käsistä riistäytymiseen tai asunnon menetykseen. Ennaltaehkäisevän tuen antaminen tulee kaikille paljon edullisemmaksi kuin kriisien jälkihoito. Helpottaisiko lapsiperheiden elämää jo sekin, että yhteiskunnan tarjoamia tukimuotoja lisättäisiin ja monipuolistettaisiin? Väitän, että helpottaisi. Kuntien olisi mahdollista luoda uudenlainen palvelumuoto, jossa ennaltaehkäisevän työn osuus olisi paljon akuutin lastensuojelun tarvetta suurempi. Apua ja tukea tarvitsevat tavalliset lapsiperheet, joissa on työssäkäyviä tai opiskelevia vanhempia.

Pelkkä kerran vuodessa tapahtuva neuvolakäynti ei riitä varmistamaan lasten hyvinvointia, kuten ei myöskään vain osan etenkin nuorimmista tavoittava päivähoito tai pääasiassa aivan muuta tehtävää hoitava koulu. Se on ensisijaisesti vanhempien vastuulla. Vanhemmat kantavat kyllä sen vastuun, jos vain pystyvät. Siihen tarvitaan kuitenkin tukea, neuvoja ja tarvittaessa myös konkreettista apua kodin hoitamisessa ja lasten kasvattamisessa. Vanhempien saataville pitää luoda yhtenäinen tukiverkosto, joka koostuu tukihenkilöistä, nopeasti saatavilla olevasta kriisiavusta, nopean ja lyhytaikaisen taloudellisen tuen mahdollisuudesta ja vertaistuesta. Tällä hetkellä tukimuodot ovat sekä hajautettuina eri laitosten kesken, mutta myös paljolti riippuvaisia vapaaehtoistyöstä ja yhdistysten resursseista. Tukimuotojen pitäisi olla yhdestä paikasta helposti saatavilla perheiden yksilöllisten tarpeiden mukaan mutkattomasti ilman paperisotaa ja sosiaalitapaukseksi leimautumista. Tukea tarvitsevat aivan tavallisetkin perheet.

Tekstin kirjoitti perheenäiti ja kasvatustieteen ylioppilas Kati Laine (225),
joka on ehkäisevän perhetyön asiakas omasta pyynnöstään tuen tarpeen takia.

4. Päiväkoteihin ja kouluihin tarvitaan enemmän kasvatusta

”Perusopetuksen arvopohjana ovat ihmisoikeudet, tasa-arvo, demokratia, luonnon monimuotoisuuden ja ympäristön elinkelpoisuuden säilyttäminen sekä monikulttuurisuuden hyväksyminen. Perusopetus edistää yhteisöllisyyttä, vastuullisuutta sekä yksilön oikeuksien ja vapauksien kunnioittamista.”
(Opetushallitus, Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004, 14)

Tämä koulujemme toimintaa säätelevä arvopohja ei aina välity koulun jokapäiväisestä toiminnasta. On paljon hyviä projekteja, kuten KiVa-koulu -hanke, jolla pyritään vähentämään koulukiusaamista. On tukioppilastoimintaa ja erilaista kummioppilastoimintaa. Nämä ovat hyviä ja kannatettavia asioita, mutta mitä tapahtuu kouluissamme suurimman osan aikaa?

Kouluissa opetetaan erilaisia tieto- ja taitoaineita, mutta koulun käytänteissä unohtuu monesti yhteisöllisyyden, suvaitsevaisuuden ja tasa-arvoisuuden opettaminen. Vanhemmat saattavat ajatella koulun hoitavan osan kasvatustehtävistä ja taas koulussa kuvitellaan, että monet kasvattamiseen liittyvät asiat hoidetaan kotona. Tiedonkulun entisestään parantaminen, esimerkiksi tietotekniikan avulla, auttaa varmasti tätä epätietoisuutta, mutta koulun ja opettajien tulee ottaa enemmän vastuuta kansalaiseksi kasvattamiseksi. Eihän ole parempaa paikkaa opettaa yhteisöllisyyttä, toisten ihmisten huomioon ottamista ja muita yhteiskunnassa tarvittavia taitoja kuin koulu tai päiväkoti! Päävastuu lasten kasvatuksesta tulisi edelleenkin olla vanhemmilla, mutta suuri osa valveillaoloajsta vietetään kouluissa ja päiväkodeissa, jotka ovatkin paikkoja, joissa opitaan toimimaan ryhmässä ja yhteisössä muuallakin kuin oman perheen parissa.

Ongelmana on se, ettei koulujen tai päiväkotien henkilökunta ehdi tehdä kaikkea. Siksi kouluihin ja päiväkoteihin tarvitaan lisää resursseja sekä koulujen opetusohjelmiin lisää kasvatusta. Myös iltapäiväkerhojen toiminta tulee turvata. On meidän kaikkien etu, että lapsemme saavat kasvaa ryhmissä, jossa myös heidän henkilökohtaiset tarpeensa ja ominaisuutensa ehditään ottaa huomioon! On meidän kaikkien etu, että myös turkulaisista lapsista kasvaa välittäviä ja osaavia kansalaisia!

Tekstin kirjoitti kasvatustieteen kandidaatti Niina Tapanainen (271),
joka on ollut kouluavustajana ala-asteella ja harjoittelijana päiväkodissa.

5. Kouluihin on saatava pienemmät opetusryhmät ja enemmän koulupsykologeja, kuraattoreita ja terveydenhoitajia

Koulujen opetusryhmien jatkuvasti kasvaessa on otettava huomioon myös suuri vaara syrjäytymisen, eristäytymisen ja yksinäisyyden kasvuun. Suuressa opetusryhmässä opettajalla ei ole aikaa ottaa jokaisen henkilökohtaisia oppimismetodeita tai oppimistahtia huomioon, puhumattakaan siitä, että opettaja näkisi yksilön orastavat mielen horjahtelut tai muut ongelmat. Erityisesti ala-asteilla on myös oltava sekä mies- että naisopettajia, jotta oppilaat saisivat nähdä molempia roolimalleja.

Oppimisnäkökulmasta opettajan persoonallisuus ratkaisee usein sen, minkälainen ryhmäkoko on juuri hänelle ja hänen oppilailleen sopiva. Myös ryhmätyöt, paritehtävät ja oppilaiden käyttäminen apuopettajina hitaammin edistyville on nähtävä mahdollisuuksina monipuoliseen oppimiseen, joka parhaimmillaan rikastuttaa koko luokkaa. Jos pelataan liian suuren ryhmän kera, muuttuu opettajan rooli enemmän luennonomaiseksi toiminnaksi ja oppilaiden keskinäinen sosiaalinen vuorovaikutus ja siihen liittyvät taidot sekä onnistumisen elämysten saamisen mahdollisuudet saattavat kaventua.

Kouluterveydenhoitajia ei ole kouluissa läheskään tarpeeksi, sillä usein tuhannen oppilaankaan kouluissa ei terveydenhoitaja ole paikalla joka päivä. Resursseja on suurennettava ja rahaa suunnattava kouluterveydenhoitoon, jotta terveydenhoitajalla olisi aikaa puhua oppilaiden kanssa ja mahdollisuus puuttua alkaviin mielenterveydellisiin ongelmiin jo aikaisessa vaiheessa. Kouluille on myös saatava psykologeja ja kuraattoreita, joiden puheille on turvallista mennä kertomaan jo pienemmistäkin mieltä askarruttavista asioista. Kaikkien tahojen on pyrittävä saamaan oppilat ymmärtämään, että ongelmista puhuminen on suositeltava ja oloa sekä elämää helpottava osoitus rohkeudesta!

Tekstin kirjoittivat kasvatustieteen maisteri ja humanististen tieteiden kandidaatti Artto Aittala (184) sekä oikeustieteen opiskelija Saara Ilvessalo (207).
Artto Aittala on luokanopettaja ja tällä hetkellä työtön.
Saara Ilvessalo valmistui keväällä ylioppilaaksi.

6. Koululiikunnassa on siirryttävä kilpailuttamisesta kannustamiseen

Koululiikunta nykyisessä numeroilla arvioitavassa muodossaan ei ole tarkoituksenmukaista. On pohdittava, mikä on koululiikunnan tavoite: kaiken järjen mukaan lasten ja nuorten kunnon ylläpito, liikkumaan innostaminen, oman kehon tunteminen sekä hyväksyntä, ryhmähengen kasvattaminen ja yhteistyön, sosiaalisten taitojen sekä itsetunnon lisääminen. Mikään edellä mainituista tavoitteista ei edellytä jatkuvaa kilpailuttamista, suorittamista, paremmuusjärjestykseen asettamista tai liikunnan arvostelemista numeroin.

Sanallinen arviointi on lain mukaan mahdollista muun muassa 1.-7. vuosiluokilla sekä valinnaisen aineen arvostelussa, ja lain puitteissa erityisesti liikunnan numeroarviointia tulisi välttää mahdollisimman paljon. Liikunnannumero saattaa saada joitakin oppilaita tsemppaamaan omissa suorituksissaan, mutta vähintään yhtä hyvään tulokseen päästäisiin oikeanlaisella kannustamisella ja itsensä ylittämisen kokemuksen esiintuomisella. Heikoimpia liikkujia, joita erityisesti tulisi kannustaa liikkumaan, numeron takia käytävä kilpailu lannistaa, ja koululiikunnasta saattaa jopa jäädä traumoja, joiden takia nuori ei vanhemmallakaan iällä innostu pitämään kuntoa yllä.

Kilpailuja koulussa voitaisiin järjestää kilpailuhenkisten kesken, mutta heikompia liikkujia on turha laittaa kisaamaan heitä ylivoimaisesti liikunnallisempien kanssa pakosta. Jos koululiikuntaa kehitettäisiin siihen suuntaan, että siinä panostettaisiin toisten kannustamiseen, ryhmähengen kasvattamiseen, itsensä ylittämiseen ja uusien lajien kokeilemiseen, olisivat liikunnantunnit kaikkien kannalta hyödyllisempiä. Näinkin pieni muutos voi ennaltaehkäistä mm. tulevaisuudessa työpaikkakiusaamisen kohteeksi joutumista, ylipainosta aiheutuvia sairauksia, syrjäytymistä ja työssäjaksamisen puutteesta aiheutuvia sairaslomia.

Tekstin kirjoitti oikeustieteen opiskelija Saara Ilvessalo (207),
joka valmistui ylioppilaaksi keväällä ja harrastaa mm. kiipeilyä, avantouintia sekä salibandya.

7. Lapsille ja nuorille tulee antaa mahdollisuuksia ja kannustusta harrastuksiin

Harrastuksissa käyvät lapset voivat paremmin, syrjäytyvät pienemmällä todennäköisyydellä ja ovat sosiaalisempia. Nuoria tulisi ohjata erilaisten harrastusten pariin esimerkiksi esittelemällä lapsille ja nuorille erilaisia liikuntalajeja, kulttuuriharrastuksia ja kerhoja, joista jokainen voi löytää omansa. Yhtä lailla pitäisi tukea hyvien harrastusten leviämistä lasten ja nuorten oman sosiaalisen verkoston kautta - lasten harrastuksia ei pidä nähdä vanhempien projekteina, vaan lapsia tulee kannustaa tekemään sitä, minkä kokee itselleen mukavaksi.

Harrastukset myös tukevat itsensä toteuttamista ja itseilmaisun kehittymistä, jolloin myös itseä vaivaavista asioista oppii puhumaan ilman, että niistä tulee kohtuuttomia taakkoja. Toisten ihmisten kanssa toimien oppii ymmärtämään paremmin myös itseään. Kunnan on tarjottava lapsille monipuolisia harrastuksia ja paikkoja harrastaa laadukkaasti sekä halvalla. Ruohonjuuritason kulttuurin kehittämiseen on suunnattava enemmän rahaa eikä sisäänpääsy erilaisiin liikuntakeskuksiin saa olla kallista. Koulujen iltapäiväkerhoja on tuettava, jotta pienimmilläkin koululaisilla olisi aikuinen läsnä koulun jälkeenkin. Lasten ei pitäisi tarvita itsenäistyä liian aikaisin!

Kolmannella sektorilla on paljon asiantuntemusta erilaisten harrastusten tuottamisesta ja markkinoimisesta. Kunnallistasolla pitäisi entistä paremmin voida käyttää järjestöjen osaamista ja palveluja hyväkseen. Erityisesti tätä yhteistyötä pitäisi voida tehdä syrjäytymisvaarassa olevien ryhmien, kuten nuorten, vanhusten, yksinelävien ja vähemmistöjen suhteen. Myös eri tahojen lapsi- ja nuorisotyö tuo huomattavan lisän yhteiskunnan ajanviettotarjontaan.

Nuoret tarvitsevat tilaa omien tuntemusten jaetulle käsittelylle ja ymmärretyksi tulemisen kokemuksille. Toimimalla ihmisten parissa jo varhaisella iällä pystyy myös löytämään itselleen luontevimmat keinot olla osa yhteiskunnan toimintaa ja elinvoimaa. Harrastuksen merkityksellisyyden kokeminen ja oman, lisäarvoa tuovan roolinsa tunnistaminen palvelee tervettä itsetuntoa ja kansalaisuutta.

Teksin kirjoitti psykologian ylioppilas Juho Toivola (274).

8. Työpaikkakiusaamisen ehkäisyyn on annettava resursseja

Työpaikkakiusaaminen ei kuulu hyviin työolosuhteisiin, jotka pitäisi pystyä takaamaan jokaiselle. Turun kaupungin kuuluisi tehdä toimenpideohjelma työpaikkakiusaamista vastaan. Nollatoleranssista kiusaamisen suhteen ei kuulu joustaa. Työpaikkakiusaamisella on vahvat vaikutukset ihmisen psyykkiseen hyvinvointiin. Kiusaamisen vuoksi ihmisen psyyke ei jaksa, eikä siksi ole ihme, että ihmiset voivat huonosti ja päätyvät surullisiin tilanteisiin.

Fyysiseen väkivaltaan puututaan helposti. Puuttuminen on hyvä asia, koska sen avulla saadaan ennaltaehkäistyksi moni toteutumaton teko. Fyysisestä koskemattomuudesta ja rauhasta nauttiminen kuuluu jokaiselle.

Henkinen kiusaaminen on hyvin raskas kiusaamismuoto. Kiusaaminen alkaa usein eleistä, jatkuu vähättelynä, kaikenlaisena syrjimisenä ja piireistä pois sulkemisena. Selän takana puhutaan ivalliseen sävyyn jostakusta tai tehdään jopa perättömiä valituksia. Johtaja saattaa myös teettää
joitakin erityistehtäviä vain nöyryyttääkseen kiusattavaa. Tällainen toiminta on rikollista, mutta hankalasti osoitettavaa. Myös seksuaalisuuteen liittyvä väkivalta on torjuttava: niin koskettelu, vihjailu kuin ehdottelukin on karsittava. Seksuaalivähemmistöjen edustajien syrjintään kuuluu puuttua napakalla otteella.

Turun kaupungin tulisikin palkata kokopäiväinen kiusaamisasioita hoitava sosiaalialan ammattilainen, joka antaisi apua kiusaamisen lopettamiseen ja ennaltaehkäisyihin. Hän olisi puolueeton henkilö kiusaamistapauksissa. Työsuojelupiirin tulisi olla asiassa yhteistyökumppanina.
Työpaikkakiusaamiseen puuttumiseen tulisi kannustaa ja tälle kaupungin palkkaamalle ihmiselle voisi ilmoituksen tehdä myös ulkopuolinen henkilö.

Tekstin kirjoitti kasvatustieteen ylioppilas ja yo-merkonomi (vakuutustoiminta) Jukka Väisänen (280),
joka on entinen työpaikkakiusattu.

9. Vammaisten asemaa on parannettava Turussa monilla tavoilla

Vammaisten asemaa ajaa hyvin verkostoitunut Turun seudun vammaisjärjestöt TVJ ry. yhdessä kaupungin kanssa. Silti vammaisneuvoston olemassaolo ei tunnu näkyvän juuri missään monitoimikeskus ja kohtaamispaikka Happy Housea lukuun ottamatta. Vammaiset ovat ihmisiä siinä missä muutkin, mutta moni heistä kaipaa tuetumpaa elämää kuin ei-vammaiset.

Esteetön Turku kuuluu kaikille. Tämän tulee näkyä kevyen liikenteen väylien kunnossapidossa, palvelulinjojen saatavuudessa ja kehittämisessä, mahdollisten pikaraitiotien matalalattiavaunuina ja
taajamajunaliikenteen matalalattiajunina. Rakennuksissa kuuluu olla toimivat hissit ja kuntien virastoissa pitäisi olla työntekijä, joka pystyy avustamaan vammaista kaikenlaisissa asioinneissa, kuten rakennuksessa liikkumisessa ja lomakkeiden täyttämisessä. Esteettömästä kulusta hyötyvät myös lapsiperheet ja vaikeasti liikkuvat.

Vammaisten ihmisten kannustamisen ja auttamisen pitää kohdistua kaikkiin vammaisiin. Suuri osa vammaisista on täysivaltaisia. Siksi erityisesti vammaisten koulutukseen ja työllistämiseen kuuluu järjestää resursseja, eikä vammaisia saa jättää kouluttamatta vammaisuuden vuoksi. Samoin koulutuksen tasoon on satsattava niin, että vammainen pystyy halutessaan ja kyetessään lukemaan myös yliopisto- tai ammattikorkeakoulututkinnon. Vammaisten kuuluu saada työllistyä halutessaan näkyviin töihin sen sijaan, että heitä ajettaisiin muilta ihmisiltä piiloon. Myös kehitysvammaisten palkkaukseen on saatava tuntuva korotus, koska samanlaista työtä tekevät vammattomat saavat normaalipalkan eivätkä vain pientä taskurahaa. Turun kaupungin olisikin tehtävä työtä vammaisten eteen palkkaamalla vammaisasiahenkilö ja vammaisten opintoneuvoja sekä autettava Turkuun sosiaalisten yritysten perustamista.

Tekstin kirjoitti kasvatustieteen ylioppilas (pääaineena erityispedagogiikka) Jukka Väisänen (280), joka on ollut syntymästään saakka vammainen.

10. Vanhusten kunnon ja vireyden ylläpitämiseksi on ryhdyttävä konkreettisiin toimiin

Vanhusten sekä fyysistä että henkistä yleiskuntoa on pyrittävä pitämään yllä jo ennen kuin se alkaa radikaalisti huonontua. Fyysisen kunnon huononeminen johtaa usein sairaalakierteeseen, jossa sekä potilaan fyysinen että henkinen kunto huononee erityisen paljon. Sairaalan ja (vanhain)kodin välinen kierre johtaa kalliiseen ja vaikeaan kuntoutukseen. Tämän takia on ryhdyttävä konkreettisiin ennaltaehkäiseviin toimiin.

On tarjottava vanhuksille apua siihen, että he voisivat asua kotonaan mahdollisimman pitkään. Omaishoidontuen riittävä rahoitus säästää kaupungilta merkittävästi laitoshoitokuluja. Myös kaavoituksessa on huomioitava kasvava vanhusväestö kaavoittamalla enemmän erilaisia vanhuksille sopivia omia ja vuokra-asuntoja lähelle peruspalveluja sekä eri tasoisia palveluasuntoja. On kehitettävä vanhusten ystävätoimintaa ja esimerkiksi mummolatoimintaa, jossa vanhukset ja koululaiset kohtaavat.

Kaikille vanhuksille on tarjottava erilaisia liikuntapalveluita ja vireyttä ylläpitäviä harrastusmahdollisuuksia. Erityisesti vanhainkodeissa on kiinnitettävä huomiota liikuntamahdollisuuden tarjoamiseen, koska niissä asukkaiden peruskunto on yleensä kotona asuvia huonompi. Myös muita vireyttä ylläpitäviä tapahtumia on järjestettävä. Hoitajia on yksinkertaisesti oltava enemmän, jotta jokaiselle vanhukselle on riittävästi aikaa - kiire verottaa kohtelun tasosta ja jutusteluajasta. Lisäksi on kehitettävä erilaisia yhteistyömuotoja esimerkiksi koulujen, järjestöjen ja yritysten kanssa.

Sen sijaan, että vanhukset nähdään painolastina kunnan taloudelle, on heidät nähtävä merkittävänä yhteiskunnallisena voimavarana. Jokaisen asukkaan on tunnettava olevansa tarpeellinen kaupungissamme.

Tekstin kirjoittivat oikeustieteen opiskelija Saara Ilvessalo (207) ja keski-ikäinen psykologi Keijo Luoto (234).
Saara Ilvessalo on ollut kesätöissä vanhusten palvelutalossa.
Keijo Luodolla on paljon iäkkäitä sukulaisia ja työkokemusta esimerkiksi erityishuollosta, mielisairaalasta ja kuntoutuksesta.

11. Nuorten rikoskierteeseen päätyminen on ehkäistävä

Viime vuonna avattu Saramäen vankila on täynnä, vankeja on itse asiassa jo enemmän kuin paikkoja. Kun Suomessa vankimäärä on kääntynyt laskuun, Länsi-Suomessa se on jatkanut nousuaan. Länsi-Suomen kaupungeissa voidaan huonosti. Yhä useammat nuoret syrjäytyvät ja päätyvät rikoskierteeseen hyvin nuorina. Yhteiskunnalla on tarjottavanaan vain rangaistuksia. Päivä Saramäen vankilassa maksaa noin 160 euroa vankia kohti, vuosi maksaa siis noin 57 000 euroa.

Saramäki on Suomen nykyaikaisin vankila, jossa on tarjolla monenlaista kuntouttavaa toimintaa ja koulutusta. 90 prosentilla vangeista on tullessaan päihdeongelma. Monella vangilla havaitaan lukihäiriö, ADHD-oireyhtymä tai muu elämään merkittävästi vaikuttava tekijä ensimmäistä kertaa vankilassa. Koulumenestys on voinut jäädä heikoksi kenenkään huomaamatta taustalla piileviä syitä. Yhä suurempia vaatimuksia asettavassa yhteiskunnassa puutteellinen koulupohja johtaa hyvin helposti syrjäytymiseen. Osa Saramäen vangeista on viettänyt käytännöllisesti katsoen koko aikuisen ikänsä vankilassa. Kun moninkertainen rikoksenuusija pääsee vankilasta eikä siviilissä ole mitään eikä ketään odottamassa, ei ole vaikea arvata kuinka käy. Vuoden vankeustuomion hinnalla saisi vangille oman asunnon.

Osa vangeista tekee rikoksia vain päästäkseen talveksi vankilaan, saadakseen katon päänsä päälle. Jos vapaudessa ei ole mitään ja Saramäessä saa hotellitasoiset palvelut turvallisessa ympäristössä, on ratkaisu ymmärrettävä, mutta yhteiskunnalle erittäin kallis. Neljän päivän vankilakustannuksilla saisi vapaudessa vangille asunnon ja ruuan kuukaudeksi. Vankiloita huomattavasti edullisemmaksi tulisi ennaltaehkäistä syrjäytymistä ja järjestää asunnottomille koteja.

Nuorten syrjäytyminen alkaa useimmiten jo peruskoulussa. Osalla löytyy taustalta perheongelmia, osalla oppimisvaikeuksia, osa joutuu kiusatuksi mitä erilaisimmista syistä. Koululla on oltava riittävät resurssit syrjäytymisvaaran havaitsemiseen. Koululla ja sosiaalitoimella on oltava mahdollisuus yhteistyöhön, jos ongelmat ovat lähtöisin kotoa. Rikollisuus siirtyy sukupolvelta toiselle, ellei yhteiskunta pysty tarjoamaan nuorelle parempia vaihtoehtoja kuin koti.

Jos nuori joutuu oikeuden kanssa tekemisiin, on ensimmäisellä kerralla oltava rangaistuksen sijaan tarjolla apua. Usein nuori olisi tässä vaiheessa vielä pelastettavissa syrjäytymiseltä, jos hänelle olisi tarjolla jokin paikka yhteiskunnassa. Keinojen on oltava riittävän yksilöllisiä, sillä jokainen nuori on erilainen. Ajoissa puuttuminen ongelmiin tulee yhteiskunnalle lopulta halvemmaksi, vaikka siihen panostettaisiin hyvinkin runsaasti nykyiseen verrattuna.

Tekstin kirjoitti Keijo Luoto (234), psykologi, joka on toiminut nuorten parissa muun muassa mielisairaalassa ja poikien oppilaskodissa, ammatinvalintapsykologina, peruskoulun opinto-ohjaajana sekä tuntiopettajana ammatillisissa kouluissa. Lisäksi Keijo on ollut Turun käräjäoikeuden lautamiehenä vuodesta 2005.