Itsenäisyyden tuntematon potentiaali

Puheeni Luostarivuoren Lyseon lukion itsenäisyyspäivän juhlassa 5.12.2018

Arvoisat lukiolaiset, tulevat ylioppilaat, hyvät opettajat, vanhemmat ja muut kuulijat,

Viimeisin itseänisyyäspäivän puheeni suurelle yleisölle oli yläasteellani, kun puhuin Luostarivuoren silloisen yläasteen opiskelijatovereilleni. Nyt en enää löytänyt tuota puhetta, mutta muistan puhuneeni muun muassa suomalaiseen kulttuuriin liittyvistä outouksista, ainakin tippaleivästä: vaikeaa tehdä, mahdotonta syödä eikä edes maistu miltään, ja siitä huolimatta niitä on pakko vuosi vuoden jälkeen vetää. Vertaus taisi liittyä jotenkin suomalaiseen sisuun.

Kiitos suuresta kunniasta saada jälleen pitkän tauon jälkeen tulla puhumaan vanhaan opinahjooni, tällä kertaa lukion puolelle.

Suomen itsenäisyyspäivä on ollut minulle henkilökohtaisesti aina tärkeä ja merkittävä päivä. Juhlaan liittyy paljon perinteitä perheen kanssa – Linnan juhlat on katsottu yhdessä, kynttilät on sytytetty ja Tuntematonta sotilasta pienenä katsellessani päätin itsekin joskus käydä armeijan. Myöhemmin hakupapereiden palautuspäivänä tuo suunnitelma tosin peruuntui, kun sisäinen pasifisti viime hetkellä voitti feministin.

Suunnilleen näihin aikoihin aloin ensimmäisiä kertoja kyseenalaistaa sitä, mitä me oikeastaan joulukuun kuudentena juhlimme. Tuntui siltä, että itsenäisyyspäivät ovat vuosi toisensa jälkeen enemmän tai vähemmän sodan muistelua. Omakin isoisäni joutui sotaan 15-vuotiaana ja oli siellä 6 vuotta. Mummuni oli lottana. Heidän ja heidän ikäluokkansa uhraukset ja kärsimykset ovat koskettaneet syvältä.

Sotien aikaan Suomen itsenäisyys oli eittämättä suurimmalla koetuksella, mutta tuntuu nurinkuriselta, että itsenäisyyspäivänä keskitytään lähes pelkästään muistelemaan sotaa ja kurjuutta – Ja vielä talvi- ja jatkosotaa, jotka käytiin pari-kolme vuosikymmentä varsinaisen itsenäistymisen jälkeen.

Kysyin itseltäni: Ei kai kansallinen itsetuntomme voi perustua pelkästään vuosikymmenten takaisiin sotiin? Tähänkö itsenäisyys kulminoituu?

Muutama vuosi sitten eräs ystäväni kirjoitti hyvin: ”Itsenäisyys on vasta mahdollisuus, toteutumaton potentiaali. Itsenäisyydelle antaa arvon sen, mitä sen avulla on tehty. Yhtäältä sen avulla voi pitää yllä diktatuuria, polkea ihmisoikeuksia ja aiheuttaa kurjuutta. Toisaalta itsenäisyydellä voi edistää vastuuntuntoa, rauhaa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta sekä omassa maassa että maailmassa.”

Siinä itselleni kiteytyi se, mikä itsenäisyydessä on arvokasta. Sotien uhrauksilla ei ole merkitystä, ellei itsenäisyyttä käytetä johonkin. Miten me siis tämän itsenäisyyden tuntemattoman mahdollisuuden ja potentiaalin käytämme?

Erityisen pelottavaa on, jos itsenäisyyttä käytetään väkivallan ihannointiin tai keppihevosena ajatukseen siitä, että suomalainen olisi jotenkin parempi kuin muunmaalainen. Jos sitä käytetään syrjimiseen, demokratian nakertamiseen tai ihmisoikeuksien heikentämiseen. Suomessa on monia, jotka itsenäisyyttä tähän käyttävät.

Isovanhempani puhuivat harvoin sodasta. He eivät ylpeilleet sillä, eivät ihannoineet sitä. Aivan varmaa on, että he olisivat halunneet millä tahansa keinoin ylläpitää rauhaa ja välttää vastaavan tulevaisuudessa. Ja että he olisivat olleet kauhuissaan nähdessään itsenäisyyttä käytettävän ihmisten syrjimiseen, rasistisiin kulkueisiin tai uusnatsistisiin järjestöihin. Se on itsenäisyyden potentiaalin hukkaamista ja halveeraamista. Jos hyvät ihmiset ovat tällaisen edessä hiljaa, paha on jo voittanut.

Henkilökohtaisesti koen itsenäisyyden erityisesti niin, että se antaa vapauden toteuttaa oikeudenmukaisuutta. Sen avulla voidaan olla johtava maa tasa-arvon ja koulutuksen saralla. Sen avulla on voitu luoda ja voidaan edelleen kehittää ympäri maailmaa ihailtua hyvinvointivaltiota, jossa jokainen on lähimmäinen.

Sen avulla voidaan suojella arvokasta luontoamme ja näyttää muille mallia aikamme suurimman uhan, ilmastonmuutoksen, torjunnassa. Sen avulla Suomi voi tehdä kansainvälistä yhteistyötä ja kuulua muun muassa Euroopan unioniin. Sen avulla minä voin äänestää ja asettua ehdolle demokraattisissa vaaleissa. Se takaa minulle sananvapauden, jonka turvin voin seistä täällä ja puhua näistä mielipiteistäni ja arvoistani.

Sellaiseen suomalaiseen identiteettiin kuulun mielelläni. Identiteettiin, jossa itsenäisyyden potentiaalia ei hukata vihaan, katkeruuteen ja väkivaltaan, vaan sitä käytetään turvaamaan myös vähemmistöjen, maahanmuuttajien, heikompiosaisten ja tulevien sukupolvien oikeuksia. Identiteettiin, joka rakentuu globaalille solidaarisuudelle, rauhan rakentumiselle ja sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle.

Sen sijaan, että jumittuisimme muistelemaan pelkkää sotaa ja kuolemaa, on välillä tervettä suunnata katseita eteenpäin. Miten voimme taata sen, että käytämme itsenäisyyden potentiaalia tänään ja jatkossa oikeiden asioiden ja arvojen edistämiseen? Mitä juuri minä teen sen eteen?

Erityisesti on kyse siitä, mitä tämä itsenäisyyden potentiaali merkitsee nuorille. Usein sanotaan, että nuoret ovat tulevaisuuden päättäjiä. Eivät ole. Nuoret ovat tämän päivän päättäjiä, vaikuttajia ja yhteiskunnan rakentajia. Me kaikki olemme tässä hetkessä ne, jotka päättävät mihin itsenäisyyden potentiaalia käytetään, mihin suuntaan Suomea viedään.

Olennainen osa tätä suunnan etsimistä on keskustelu ja myös eri mieltä oleminen. Ollaan siis mieltä. Kiinnostutaan. Ollaan myös eri mieltä. Annetaan silloin mielipiteiden riidellä, ei ihmisten. Käytetään itsenäisyyttämme hyvien ja arvokkaiden asioiden edistämiseen – mitä se itse kullekin meistä tarkoittaakaan.

Kun mietin kaikkea sitä, mitä itsenäisyydellä on saavutettu ja voidaan saavuttaa, koen että itsenäisyys on iloinen asia. Juhlitaan sen mahdollisuuksia. Juhlitaan niitä asioita, jotka Suomessa ovat hyvin ja joita voimme edistää myös maailmanlaajuisesti. Muistetaan, että näitä asioita pitää myös jatkuvasti vaalia ja uudistaa, ja tehdään töitä sen eteen. Rakennetaan rohkeaa, avointa ja tulevaisuudesta huolehtivaa Suomea.

Osoitetaan näin, että suomalainen sisu on muutakin kuin tippaleipiä: se on rohkeutta välittää heikommasta. Annetaan itsenäisyydelle se arvo, jonka se ansaitsee.

Riemukasta itsenäisyyspäivää!

Share

Euroopan neuvoston kuntakongressin kuulumisia

(Jos et jaksa lukea, tsekkaa parin minuutin Snapchat-videoraportit tekstin lopusta)

Osallistuin lokakuun lopulla Euroopan neuvoston kunta- ja aluehallintokongressin kokoukseen Strasbourgissa, Ranskassa. Olen toiminut Suomen delegaation varajäsenenä ja Vihreiden edustajana tämän kunnallisvaalikauden, ja tällä kertaa pääsin osallistumaan kokoukseen ensimmäistä kertaa äänivaltaisena.

Euroopan neuvosto on Euroopan vanhin ja laajin poliittinen yhteistyö- ja ihmisoikeusjärjestö. Sen tehtävänä on turvata ja edistää ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatteita ja demokratiaa. Neuvoston piirissä toimii kunta- ja aluehallintokongressi, jonka tavoitteena on vahvistaa ja edistää Euroopan paikallisviranomaisten itsehallintoa sekä huolehtia demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteen toteutumisesta paikallistasolla.  Kerroin kongressista tarkemmin viime raportissa.

Kongressihan siis hyväksyy työssään erilaisia raportteja, joihin liittyy paitsi tutkimusosio, myös suosituksia jäsenmaille. Raportit menevät tiedoksi ministeriöihin, mutta näiden omien kokousmuistioideni muodossa yritän saada niitä tietoon myös muille kiinnostuneille. Tiivistelmä kaikista tässä kokouksessa hyväksytyistä raporteista löytyy kongressin nettisivuilta. Raporttien hyväksymistä edeltävän keskustelun avaavat usein muutamat kutsutut vieraspuhujat, joiden puheet löytyvät myös samaisilta nettisivuilta.

Paikallis- ja aluehallinnon 29. kongressin aiheena oli ajan henkeen sopivasti “Alueelliset vastaukset ihmisoikeushaasteisiin – siirtolaisuus, syrjintä ja sosiaalinen osallistaminen”. Kongressin puheenjohtaja Jean-Claude Frecon painotti avauspuheenvuorossaan paikallishallinnon avainasemaa ajankohtaisten ongelmien ratkaisemiseksi: esimerkiksi pakolaiskriisi on globaali ongelma joka vaatii globaalin ratkaisun, mutta konkreettiset toimenpiteet on tehtävä alueilla. Myös pääsihteeri Thorbjørn Jagland korosti, että kriisin ratkaisu vaatii hyvää organisointia kaikilla tasoilla. Jokainen Eurooppaan tuleva pakolainen tai turvapaikanhakija nauttii Euroopan ihmisoikeussopimuksen takaamia vähimmäisoikeuksia. Nämä näkökulmat nousivat vahvasti esiin myös edustajien puheenvuoroissa. Lempikommenttini taisi olla “migrants don’t put us into danger – it is the heatred, racism and intolerance that does.”

Kokouksessa hyväksyttiin myös raportti “Guidelines for local and regional authorities on preventing radicalisation and manifestations of hate at the grassroots level“, jossa paikallisviranomaisille suositeltiin erinäisiä toimenpiteitä radikalisoitumisen estämiseksi. Raportissa kiinnitetään huomiota radikalisoitumisen eri muotoihin: sekä ääri-islamistisiin että rasistisiin ja muukalaisvihamielisiin hyökkäyksiin. Kokouksessa korostettiin nuorten osallisuutta ja opastusta tilanteessa, jossa moni saattaa kokea hämmennystä yhteiskunnan ja koko Euroopan tilasta.

Yksi kokouksessa korostuneista teemoista oli nuorten osallisuus. Mukana oli nyt kolmatta kertaa 38 edustajan nuorisodelegaatio, yksi lähes joka jäsenmaasta. Kongressi hyväksyi raportit niin nuorten osallistumisen lisäämisestä, e-mediasta ja e-demokratiasta kuin äänestysikärajan laskemisesta 16 vuoteen paikallisvaaleissa. Pidin itsekin puheen äänestysikärajan laskemisen puolesta, ja kongressi suositteleekin nyt ikärajan laskemista nuorten osallisuuden lisäämiseksi. Puheessani korostin sitä, ettei pelkkä ikärajan laskeminen riitä, vaan tarvitsemme lisäksi nuorille ominaisia tapoja vaikuttaa: kansanäänestyksiä, kansalaisaloitteita, keskustelevaa demokratiaa ja sähköisiä osallistumismahdollisuuksia.

“Thank you, Mr. President. I want to thank the rapporteur for the comprehensive and good rapport. When I was 16 I was against lowering the voting age. I though I and my friends were more immature than the adults who could vote. I thought all the brilliant wisdom was living in the brains of the adults. Now I’m ten years older and have been engaged in politics for 8 years. Today, I’m very much in favor of lowering the voting age. This is because I have realized that we, the adults in politics and the ones voting in the elections, are not in any way superior than the youth. The 16-year-old me and my friends had the same abilities to adopt information and to make informed decisions as the older ones have. Dear colleagues, we must not be afraid of giving some of our power to the youth. There are several arguments for this in the rapport. In addition, merely lowering the voting age is not enough. We need to look in the mirror and update the politics. Young people feel comfortable affecting political issues directly, not only voting on a politician every four years or so. Therefore, we should increase the different tools of direct and participatory democracy: Referendums, participatory budgeting, participation at the early stage of the decision making process and so on. This increases the participation of everyone: the young and the older ones. When we increase the direct possibilities to influence and let the youth participate in the decision making in a way that they feel natural, we can also combat the two issues discussed earlier, namely radicalization and low youth participation. Dear colleagues, democracy is too precious to be left undeveloped.”

 

Muita raportteja suosituksineen hyväksyttiin muun muassa lasten oikeuksista talouskurin aikana, luottamushenkilönä toimimisen esteistä ja naisten köyhyyden vähentämisestä. Talouskuri vaikuttaa erityisesti naisiin ja lapsiin – monet sosiaaliset ongelmat paikantuvat sukupuolisyrjintään. Köyhyys aiheuttaa muitakin ongelmia, kuten terveysongelmia ja sosiaalista eriytymistä. Talouskurin ja -ongelmien aiheuttaman köyhyyseron vähentämiseksi miesten ja naisten välillä pitää lisätä tasa-arvoa yleisesti. Koulutuksen ja opetuksen tärkeys sekä demokratian edistämisessä että kotoutumisessa, köyhyyden vähentämisessä ja radikalisoitumisen ehkäisyssä nousi avainasemaan – siksi itsestä tuntui erityisen hullulta, että kaiken tämän korostamisen keskellä Suomen hallitus leikkaa ennätyksellisiä määriä juuri siitä.

Maista esille nousivat erityisesti huolestuttavat tilanteet Ukrainassa, jonka tilanne on yhä ajankohtainen (ihmisoikeustilanne Itä-Ukrainassa on hälyttävä), Turkki, jossa mm. yksi kongressin jäsen sekä pormestareita on pidätetty ja mielenosoituksia vastaan hyökätty, ja Azerbaidžan, joka boikotoi sen demokratian tilaa kritisoinutta kongressia. Demokraattista keskustelua ja vallan hajauttamista pidettiin ratkaisuina moniin näistä ongelmista.

 

 

Share

Kaikkien kriisien emo

Julkaistu Vihreän Langan kolumnina 20.10.

Suomen median agendalle mahtuu yksi kriisi kerrallaan. Vuodesta 2009 se on suurimman osan ajasta ollut talouskriisi eri muodoissaan. Loppukesästä Euroopassa ja viimein Suomessakin realisoitui jo pitempään pinnan alla kuplinut pakolaiskriisi ja sitä myötä myös rasismikriisi.

Minä olen kuitenkin koko elämäni ollut kaikkein eniten huolissani kriisistä, joka pahimmillaan aiheuttaa sekä talousongelmia, levottomuuksia että pakolaisuutta. Tämä kriisi etenee hitaasti, minkä takia sen pysäyttäminen ei ole trendikästä. Elinolosuhteemme as we know it heittää kuitenkin häränpyllyä, jos emme herää tätä kriisiä pysäyttämään.

Puhun tietenkin ihmiskunnan suurimmasta uhasta, ilmastokriisistä.

Ilmastonmuutoksen nimi on harhaanjohtava. Kyse ei ole siitä, että lämpötila hieman nousee ja jatkamme elämäämme kuten ennenkin vähän aurinkoisemmissa oloissa. Kyse on siitä, että tämä ihmisen aiheuttama valtava muutos vaikuttaa koko elinympäristöömme ja luonnon kokonaisuuteen.

Jäätiköt sulavat, kodit ja toimeentulon lähteet tuhoutuvat, äärimmäiset sääilmiöt lisääntyvät, taudit leviävät, muuttovirrat lisääntyvät, ekosysteemit tuhoutuvat, varallisuuserot räjähtävät käsiin, levottomuudet lisääntyvät, kasvi- ja eläinlajit tuhoutuvat. Me onnistumme tuhoamaan valtavan osan sekä omista että muiden lajien edellytyksistä elää.

Mutta kuulkaas. Nyt kun kriisitietoisuutemme on herännyt, ei ole syytä vajota sen syvemmälle epätoivoon. Ilmastonmuutoksen eteneminen on nimittäin täysin ratkaistavissa oleva ongelma. Kyse on tahdosta, priorisoinnista ja kyvystä pidemmän aikavälin ajatteluun.

Vuosien tauon jälkeen toivo kunnianhimoisen ja kattavan ilmastosopimuksen aikaansaamisesta on jälleen nostanut päätään. Katseet kääntyvät marraskuun lopulla Pariisin kansainvälisiin ilmastoneuvotteluihin, joita valmisteleva kokous alkoi eilen Bonnissa.

Pariisin neuvottelut eivät tule olemaan helpot, mutta kaikki edellytykset onnistua on olemassa. Sopimuksen pohjatekstit on julkaistu. Yksityiskohdista neuvotellaan. Kolme neljäsosaa maailman maista on ilmoittanut omat valmiutensa päästövähennyksiin. Nämä maat edustavat yli 90 prosenttia maailman päästöistä ja ovat siis nyt antaneet tukensa neuvotteluille.

Kyselyiden mukaan valtaosa suomalaisista on sitä mieltä, että maailman maiden pitää tehdä kaikkensa lämpötilan nousun rajoittamiseksi kahteen asteeseen – Kunnianhimoisin toimin ja nopeasti. Suomen on siis syytä ottaa Ruotsin tavoin roolia neuvottelujen edistämisessä. Kunnianhimoiset päästövähennykset kirittävät myös muita maita tekemään oman osuutensa.

Ilmastoystävälliset ratkaisut sitä paitsi hyödyttävät Suomea itseäänkin. Edistämällä uusiutuvaa energiaa, teknologiaosaamista ja energiatehokkuutta saamme vientiä osaamisellemme ja työpaikkoja kaikkialle Suomeen. Esimerkiksi hallituksen edistämät soidensuojelun romuttaminen ja turpeenpoltto toimivat kuitenkin ilmastotavoitteita vastaan.

Asiat ovat sidoksissa toisiinsa. Ilmastonmuutosta torjumalla edistämme tasapainoista taloutta ja rakennamme stabiileja yhteiskuntia. Huolestuttaako siis vaikka pakolaisuus? Kanavoi huolesi ilmastoneuvottelujen edistämiseen. Vaaditaan maailman mailta tuloksia.

Share

Rakennetaan solidaarista Eurooppaa, ei linnaketta

Julkaistu Aamuset-lehdessä 13.5.2014

Vapaa liikkuvuus on EU:n perusoikeus, jota suomalaisetkin pitävät yhtenä unionin suurimmista saavutuksista. Näkökulmaa on kuitenkin syytä myös laajentaa. Euroopan rajoilla kuolee jatkuvasti ihmisiä, jotka haluaisivat tulla unioniin työn, rakkauden tai turvan perässä. Emme voi rakentaa EU:sta linnaketta.

Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestö UNHCR arvioi että vuonna 2013 maailmassa oli melkein 40 miljoonaa ihmistä vailla oikeaa kotimaata, ja puolet näistä olivat pakolaisina maansa ulkopuolella. YK arvioi että vuosittain 200 000 näistä pakolaisista tarvitsee pikaisesti sijoitusta, mutta vain puolet heistä löytävät uuden kodin. Vielä huolestuttavampaa on, että vain 4500 löytää paikkansa EU:sta – Sama luku USA:ssa on 80 000 joka vuosi.

EU:lla on velvollisuus taata ihmisten oikeus etsiä turvaa, sillä ihmisoikeudet koskevat kaikkia, eivätkä lakkaa EU:n ulkorajoilla. EU on onnistunut juuri rauhan ja ihmisoikeuksien projektina. Tätä tehtävää on jatkettava raja- ja ulkopolitiikassa. EU:n jäsenvaltioiden operatiivisesta ulkorajayhteistyöstä huolehtiva virasto FRONTEX on tähän väärä taho, ja tällä hetkellä osa jäsenmaista rikkoo ihmisoikeuksia rajapolitiikallaan. Tuhannet ihmiset kuolevat Euroopan rajoille joka vuosi. Tämä johtuu rajojen jatkuvasti tiukemmasta kontrollista ja siitä, että Euroopan unioniin on vain rajallisesti keinoja päästä laillisesti.

Unioniin on pikaisesti luotava yhteinen turvapaikkajärjestelmä, joka jakaa vastuuta tasaisemmin EU:n jäsenmaiden kesken. EU:n jäsenvaltioiden turvapaikkapolitiikan on oltava riittävästi resursoitua ja yhtenäistä. Turvapaikanhakijat tulee sijoittaa tarkoituksenmukaisesti EU:n alueelle ja turvapaikkakustannukset pitää tasata EU:n jäsenvaltioiden kesken.

Sekä jäsenmaiden että EU:n täytyy koordinoida maahanmuuttoa ja panostaa enemmän siihen, että alueelle voi tulla laillisia ja turvallisia reittejä pitkin esimerkiksi humanitääristen viisumien avulla. Nykyisistä säännöistä, joiden mukaan turvapaikkaa voi hakea vain ensimmäisestä maasta johon saapuu, täytyy päästä eroon. Sekä kauppapolitiikassa että kehitysavussa täytyy poistaa syitä, jotka pakottavat ihmisiä lähtemään kotimaastaan vastentahtoisesti.

EU:n maahanmuuttopolitiikan tulee olla inhimillistä – solidaarisuuden täytyy yltää myös omien rajojemme ulkopuolelle ja ongelma-alueille, sillä muurit ovat murtuneet aiemminkin, eivätkä ne pidä pahoinvointia poissa silmistämme. Lisäksi vanheneva Eurooppa tarvitsee maahanmuuttajia ja tulevaisuuden osaajia pärjätäkseen globaalisti.

Saara Ilvessalo
Puheenjohtaja, Turun vihreät

Maria Ohisalo
Puheenjohtaja, Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto ViNO

Share

Onko lähidemokratialla ja nuorilla merkitystä Krimillä?

Osallistun maanantaista torstaihin Euroopan neuvoston kunta- ja aluehallintokongressin kokoukseen Strasbourgissa, Ranskassa. Olen toiminut Suomen delegaation varajäsenenä ja Vihreiden edustajana vuoden päivät, joten pääsen seuraamaan tärkeitä ja ajankohtaisia keskusteluja istuntosalissa.

Euroopan neuvosto on Euroopan vanhin ja laajin poliittinen yhteistyö- ja ihmisoikeusjärjestö. Sen tehtävänä on turvata ja edistää ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatteita ja demokratiaa. Neuvoston piirissä toimii kunta- ja aluehallintokongressi, jonka tavoitteena on vahvistaa ja edistää Euroopan paikallisviranomaisten itsehallintoa sekä huolehtia demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteen toteutumisesta paikallistasolla.

Faktanurkka: Euroopan Neuvosto, say what?

Neuvoston ajatuksena on saada jäsenmaiden viranomaiset kehittämään toimivampaa paikallista itsehallintoa ja noudattamaan läheisyys- eli subsidiariteettiperiaatetta, jonka mukaan päätökset on tehtävä alimmalla mahdollisella tasolla ja siirrettävä ylemmälle tasolle vain, jos siellä päättäminen on tehokkaampaa.

Suomi on osallistunut kongressin toimintaan yli kahdenkymmenen vuoden ajan: Tällä hetkellä meillä on viisi varsinaista ja viisi varaedustajaa. Kongressin yli 300 varsinaista ja osa varoista kokoontuvat kerran vuodessa. Edustajan tulee olla luottamushenkilö, ja myös edustajien maantieteellinen jakauma, poliittinen kanta sekä sukupuoli vaikuttavat delegaattien valintaan. Kongressi työskentelee kunta- ja aluekamareissa sekä näiden asettamissa työryhmissä. Itse kuulun aluekamariin (eli edustan tavallaan maakuntavaltuustoja) ja toimin myös varajäsenenä hallintovaliokunnassa. Kaksi muuta valiokuntaa käsittelevät ajankohtaisia asioita ja muun muassa vaalien seurantaa. Tässä kokouksessa on hyväksytty ja hyväksytään useita raportteja muun muassa ihmisoikeuksista, Ukrainan tilanteesta ja lähidemokratiasta.

Jotta asiat eivät olisi liian yksinkertaisia, toimii Euroopassa muuten kolme merkittävää ”neuvosto”-nimistä elintä. Täällä Euroopan neuvostossa (Council of Europe) on edustettuna lähes kaikki eli 47 eurooppalaista valtiota. Euroopan unionin neuvosto (Council of the European Union) eli Ministerineuvosto taas on Euroopan unionin ja sen 28 jäsenvaltion elin, joka säätää lakeja yhdessä parlamentin kanssa ja joka koostuu kulloinkin käsiteltävästä aiheesta päättävistä ministereistä. Eurooppa-neuvosto (European Council), tuttavallisemmin EU:n huippukokous, puolestaan määrittelee EU:lle poliittiset suuntaviivat: Sitä puheenjohtaa Herman van Rompuy ja se koostuu jäsenvaltioiden johtajista.

Tähän väliin lienee hyvä sanoa, että päätöksenteon organisaatioita, byrokratiaa ja puhetta pitäisi selkeyttää. Mikään ei ole yhtä hyvä keino vieraannuttaa ihmisiä politiikasta kuin tällaisten organisaatioiden ja nimien luominen.

Venäjä, Ukraina, Venäjä

Tämänkertainen kunta- ja aluehallintokongressin kokous pyörii paljon Ukrainan ja Venäjän tilanteen ympärillä, ja moni sanoi, ettei tällaisia puheenvuoroja ole koskaan ennen kuultu. Kongressin jäsenvaltio Venäjä on loukannut kongressin jäsenvaltion Ukrainan rajaa ja aluetta – Tilanne on jännittynyt. Krimin tilanne kokouksessa on konkreettinen: Yksi Ukrainan edustaja oli Krimiltä ja matkustusrajoituksen kohteena, eikä delegaatio halunnut häntä ”Venäjän edustajana” Ukrainan delegaatioon. Näin ollen tilalle oli pikaisella aikataululla valittu ukrainalainen edustaja.

Kongressi antoi äsken Ukrainan tilanteesta oman lausuntonsa. Tämä on siinä mielessä merkittävää, että Neuvosto on ainoa kansainvälinen organisaatio, jossa Venäjä on jäsen ja joka on ottanut kantaa Ukrainan tilanteeseen. Kongressin puheenvuoroissa on puolustettu mm. alueellista loukkaamattomuutta ja suvereniteettia, vaikka Venäjän edustajat ovatkin yrittäneet puhua toimiensa oikeutuksen puolesta. Kongressin lausunnossa ja useissa puheenvuoroissa tuomitaan sekä Krimin alueellinen loukkaus että kansainvälisen oikeuden vastainen kansanäänestys, joka järjestettiin Venäjän armeijan toimesta väkivaltaisen rajojen uudelleenpiirtelyn jälkeen ja väkivallan uhan alla. Lisäksi siinä annetaan neuvoja demokratian sekä sosiaalisen, taloudellisen ja alueellisen yhtenäisyyden vahvistamiseksi.

Euroopan neuvoston pääsihteeri Thorbjörn Jagland korosti, että Ukrainan tilanne on vaikea myös talouden ja korruption osalta. Miten paljon rahaa onkaan laitettu sotilastoimenpiteisiin Afganistanissa ja Irakissa – Olemmeko nyt valmiita rahalliseen tukemiseen, kun kyse on vakaan yhteiskunnan, demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien rakentamisesta Ukrainassa? Osaammeko nähdä nämä pienemmät rahat suurempien kustannusten ja aseellisten konfliktien ennaltaehkäisynä?

Mitä tästä opimme? Nuoret ja lähidemokratia konfliktien ennaltaehkäisijöinä

Olemme viime aikoina saaneet maistiaisen siitä, mitä tämänkin kongressin keskeisten periaatteiden – demokratian, oikeusvaltioperiaatteen ja ihmisoikeuksien – puute saattaa aiheuttaa. Epävakaus uhkaa koko Eurooppaa. Periaatteet eivät ole vain sanoja paperilla vaan tärkeitä suuntaviivoja ja perusteita Euroopan turvallisuudelle, ja niillä pitäisi olla päätöksenteossamme suurempi rooli. Jos paikallisdemokratia kunnossa, väkivaltaisilta vallankumouksilta voidaan välttyä.

Pelkkä lähidemokratia ei kuitenkaan takaa yhteiskuntarauhaa. Kongressin istunnon teema tänä vuonna on, miten saada nuoret mukaan päätöksentekoon. Kuntataso on tässä työssä tärkeää, sillä lähidemokratiasta ja arjen asioista on helppo aloittaa. Nuoret äänestävät ja ovat mukana politiikassa yhä vähemmän, mutta eivät silti ole vieraantuneet vaikuttamisesta: Painopisteet ja vaikuttamisen tavat vaan ovat muuttuneet. Nuoret tekevät paljon muita asioita ja vaikuttavat sosiaalisessa mediassa sekä kansalaisjärjestöissä.

Jos nuorella ei ole opiskelupaikkaa, töitä, harjoittelumahdollisuuksia tai oikeastaan muutakaan mielekästä tekemistä, muuttuu elämä nopeasti toivottomaksi. Tunne vahvistuu, jos nuori kokee olevansa päätöksenteosta ja yhteiskunnasta erillinen ihminen. Historiassa on nähty erilaisia versioita siitä, mitä tapahtuu kun nuoria, jotka eivät koskaan ole saaneet otetta työelämästä tai opinnoista, alkaa olla suuri joukko. Etelä-Euroopan maissa nuorisotyöttömyyden taso on jopa yli 50%. Jos kokonaisia sukupolvia hukkuu tulevaisuuden näkymien puutteeseen, järisevät yhteiskuntamme perustat kunnolla. Tilanne saattaa hyvin eskaloitua väkivallaksi, vallankumouksiksi ja ulkopoliittisiksi kriiseiksi. Siksi on helpompaa ennaltaehkäistä ongelmaa nyt investoimalla (vihreiden) työpaikkojen luomiseen ja nuorten vaikutusmahdollisuuksiin.

Hyvinä keinoina tarjota vaikutusmahdollisuuksia nuorten ehdoilla mainittiin demokratian läsnäolo lapsesta asti, äänestysikärajan laskeminen kuuteentoista, vaikuttaminen suoraan asiakysymyksiin ja sähköisen demokratian keinot kuten tiedonjako, konsultaatio ja osallistuminen. Sähköisessä demokratiassa on tärkeää mennä sinne, missä ihmiset jo ovat: Jos näitä mielipiteitä ei oteta mukaan viralliseen poliittiseen prosessiin, ei niillä ole oikeaa merkitystä asioihin. Myös sähköisen suoran demokratian ideana on tukea edustuksellista demokratiaa.

Kaikki miettivät tällä hetkellä samaa kysymystä: Miten tästä eteenpäin? Onko eri toimijoiden toimenpiteet Ukrainassa mietitty loppuun asti? Miten ihmisoikeuksia, demokratiaa ja oikeusvaltiota voitaisiin edistää myös Venäjällä? Meidän täytyy saada luotua oikeaa demokratiaa näennäisdemokratian (kuten aseellisin hyökkäyksin maustetut “kansanäänestykset”, joihin ei muuten esimerkiksi meidän kongressimme vaalitarkkailijoita päästetty) sijaan. Sijoitukset nuoriin täytyy nähdä ennaltaehkäisynä, ei menoeränä, jotta yhteiskuntien järistyksiltä tehokkaimmin vältyttäisiin. Muutos tapahtuu hitaasti, mutta se tapahtuu, kun politiikalla on päämäärä ja arvo, jota tavoitellaan.

Istuntosali täyttyi Ukrainan tilanteen lausunnon käsittelyä varten.
Istuntosali täyttyi Ukrainan tilanteen lausunnon käsittelyä varten.
Share

Mitä me itsenäisyyspäivänä juhlimme?

Suomen itsenäisyyspäivä 6.12. on ollut minulle henkilökohtaisesti aina tärkeä ja merkittävä päivä. Juhlaan liittyy paljon perinteitä perheen kanssa – Linnan juhlat on katsottu yhdessä, kynttilät on sytytetty ja Tuntematonta sotilasta pienenä katsellessani päätin itsekin joskus käydä armeijan. Myöhemmin hakupapereiden palautuspäivänä tuo suunnitelma tosin peruuntui, kun sisäinen pasifisti viime hetkellä voitti feministin.

Hiukan vanhempana aloin ihmetellä, mitä me oikeastaan joulukuun kuudentena juhlimme. Toisen maailmansodan aikaan Suomen itsenäisyys oli eittämättä suurimmalla koetuksella, mutta tuntuu nurinkuriselta, että itsenäisyyspäivänä keskitytään lähes pelkästämään muistelemaan sotaa ja kurjuutta – Ja vielä talvi- ja jatkosotaa, jotka käytiin pari-kolme vuosikymmentä varsinaisen itsenäistymisen jälkeen.

Sotien uhrauksilla ei ole merkitystä, ellei itsenäisyyttä käytetä johonkin. Samuli Lintula kirjoitti muutama vuosi sitten hyvin: ”Itsenäisyys on vasta mahdollisuus, toteutumaton potentiaali. Itsenäisyydelle antaa arvon sen, mitä sen avulla on tehty. Yhtäältä sen avulla voi pitää yllä diktatuuria, polkea ihmisoikeuksia ja aiheuttaa kurjuutta valkovenäläisittäin. Toisaalta itsenäisyydellä voi edistää vastuuntuntoa, rauhaa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta sekä omassa maassa että maailmassa.”

Mitä me siis itsenäisyyspäivänä juhlimme? Kulminoituuko suomalainen itsetunto yhä vuonna 2013 talvisodan henkeen ja militaristiseen ajatukseen siitä, miten yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää? Voisiko suomalainen identiteetti rakentua vaikka globaalille solidaarisuudelle, rauhan rakentumiselle ja sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle?

Koen itsenäisyyden erityisesti niin, että se antaa vapauden toteuttaa oikeudenmukaisuutta. Sen avulla voidaan olla johtava maa tasa-arvon ja koulutuksen saralla, sen avulla voidaan suojella arvokasta luontoamme ja näyttää muille mallia aikamme suurimman uhan, ilmastonmuutosken, torjunnassa. Sen avulla Suomi voi tehdä kansainvälistä yhteistyötä ja kuulua muun muassa Euroopan unioniin. Sen avulla minä voin äänestää ja asettua ehdolle demokraattisissa vaaleissa. Se takaa minulle sananvapauden, jonka turvin voin edistää minulle tärkeitä asioita: Entistä vahvempaa demokratiaa, suoria vaikutusmahdollisuuksia, entistä tasa-arvoisempaa ja kestävämpää tulevaisuutta.

Sen sijaan, että jumittuisimme muistelemaan sotaa ja kuolemaa, olisi välillä tervettä suunnata katseita eteenpäin. Miten voimme taata sen, että käytämme itsenäisyyden potentiaalia oikeiden asioiden ja arvojen edistämiseen? Miten takaamme sen, että ”suomalainen elintapa” pitää sisällään myös vähemmistöt, maahanmuuttajat, heikompiosaiset ja tulevat sukupolvet? Jos keskitymme pelkkään jatkosodan henkeen, teemme itsellemme karhunpalvelusta. Suomea ei kehitetä menemällä taaksepäin.

Käytetään siis itsenäisyyttämme hyvien asioiden edistämiseen. Itsenäisyys on iloinen asia. Juhlitaan sen mahdollisuuksia. Juhlitaan niitä asioita, jotka Suomessa ovat hyvin ja joita voimme edistää myös maailmanlaajuisesti. Rakennetaan rohkeaa, avointa ja tulevaisuudesta huolehtivaa Suomea.

Riemukasta itsenäisyyspäivää!

Suojelemisen arvoinen.
Share

Miten kehittää kehitysyhteistyötä?

Olen Sansibarilla ollessani miettinyt paljon kehitysyhteistyötä, sen nykymuotoja ja kehittämistapoja. Suomen uunituore kehityspoliittinen toimenpideohjelma kannustaa etsimään uusia toimintatapoja. Mitä ovat nämä uudet tavat? Miten voimme tehokkaimmin edistää ihmisoikeuksia, ekologisuutta, tasa-arvoa,köyhyyden poistamista, demokratiaa? Uuden kehitysyhteistyöministerimme Heidi Hautalan tavoitteina on ollut lisätä kahdenkeskeistä yhteistyötä ja kehittää uusia toimivampia malleja auttaa kehittyviä maita. Kehitysyhteistyötä tarvitaan, mutta nykyisellään siinä on paljon kritisoitavaa.

Esimerkiksi se, että vaihtoni lasketaan kehitysyhteistyömäärärahoihin (mitä en muuten edes tiennyt kun minut siihen hyväksyttiin) ei liene kovin tehokasta kehitysyhteistyötä, varsinkin, jos vaihtoon olisi sattunut lähtemään joku, jota ei kehitysyhteistyö juurikaan kiinnosta. Olen myös yrittänyt ottaa yhteyttä moniin kehy-projekteihin täällä saarella. Liian monista vastauksena tulee, että kiitos mielenkiinnostasi mutta projekti on jo loppunut. Mitä hyötyä on toteuttaa projekti, jos se kestää muutaman vuoden ja sen jälkeen kaikki tulokset valuvat hiekkaan? Luulisi, että projektien tarkoitus olisi juurruttaa jotain toteutusmaahan, hyödyttää myöhemminkin ja osallistaa paikallisia. Ei ole tehokasta, että länsimaiset hipit lähtevät kehitysmaahan pariksi vuodeksi, istuttavat muutaman puun ja ovat jo lähteneet takaisin kun puut kaadetaan.

Miten kehitysyhteistyötä sitten pitäisi tehdä? Ainakin projekteissa pitäisi aina olla paikalliset osallistava ja mukaanottava painopiste. Myös pääomapakoa kehitysmaista länsimaihin pitäisi hillitä osana kehitysyhteistyötä – Se ilmeisin kehy-toiminta, Afrikkaan meneminen ja konkreettinen auttaaminen, ei välttämättä aina ole tehokkainta, vaan myös toimet länsimaissa kuten veroparatiisien kitkeminen pitää nähdä osana kehitysyhteistyötä. Tärkeintä kohdemaiden projekteissa on mielestäni juurruttaa projekti ihmisten arkeen, muuttaa asenteita yhdessä kantaväestön kanssa ja näyttäytyä yhteistyökumppanina omien aatteiden tyrkyttäjän sijaan. Olen huomannut, että yllättävän monella on negatiivisia ennakkoluuloja valkoisesta länsimaalaisesta.

Lisää kiintoisaa luettavaa:

http://www.heidihautala.fi/2012/03/hautala-vihreassa-valtuuskunnassa-globaali-vastuu-%E2%80%93-miten-sita-pitaisi-toteuttaa/

http://formin.finland.fi/public/default.aspx?contentid=241944&nodeid=15452&contentlan=1&culture=fi-FI

http://www.heidihautala.fi/2012/02/kehitysyhteistyo-vastaa-uusiin-haasteisiin/

Share

Miksi Pekka Haavisto?

Presidentinvaalit ovat kaksipiippuinen tapahtuma. Perinteisesti äänestysprosentti niissä on ollut korkein kaikista Suomen vaaleista. Toisaalta näillä vaaleilla on kovin vähän merkitystä presidentin valtaoikeuksien vähennyttyä, ja koko instituutionkin tarpeellisuus on kyseenalaistettu.* Toistaiseksi Suomi kuitenkin tarvinnee kasvot, jotka edustavat maatamme ulospäin. Itse haluan olla mukana valitsemassa, miltä nämä kasvot näyttävät.

Nähdäkseni presidentillä on kaksi keskeistä tehtävää: Edustaa Suomea ulospäin eli johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä valtionneuvoston kanssa ja edustaa oikeanlaista arvomaailmaa – Sekä luonnollisesti jossain määrin rutiininomaisesti johtaa eduskunnan työtä ja käydä eri tilaisuuksissa pitkin Suomea ja maailmaa. Muista suureksi osaksi rutiininomaisista tehtävistä täällä.

Kaikki ominaisuudet, joita edellä mainittu ihannepresidentti tarvitsee, yhdistyvät Pekka Haavistossa. Pekka on kansainvälisesti aivan eri tavalla kokenut kuin vastaehdokkaansa. Hän on henkensä kaupalla edistänyt suomalaisia arvoja rauhantehtävissä maailmalla: rauhaa, demokratiaa, diplomatiaa. Pekka tunnetaan kansainvälisesti edustavuudestaan, neuvottelukyvyistään ja asiaosaamisestaan. Haluan, että Suomi näyttäytyy maailmalle tällaisena maana: Kokoaan suurempana.

Pekalla on näkemys tulevaisuudesta, tekoja plakkarissa ja keinot ratkaista ongelmatilanteita. Hän on avarakatseinen ja -sydäminen, ihmisiä yhdistävä ja tulevaisuuteen katsova presidenttiehdokas. Mikä tärkeintä: Pekka on harvoja ehdokkaita, joka on alun perin halunnut ehdokkaaksi Suomen tasavallan presidentiksi eikä vain vastentahtoisesti lähtenyt kisaan mukaan.

Pekka Haavisto on kirinyt hienosti kisassa, ja tämä nousukiito näyttää jatkuvan sitä enemmän mitä lähemmäs vaaleja tullaan. Pekka on matkalla toiselle kierrokselle, missä hän gallupin mukaan olisi paras haastaja Sauli Niinistölle. Suomi saisi Pekasta presidentin, joka luotsaa osaltaan maata rohkeaan avoimuuteen, kestävyyteen ja rauhantyöhön.

Auta tekemään Pekasta presidentti:
haavisto2012.fi | facebook.com/haavisto2012 | Lahjoita kampanjaan
Tapaa Pekka Haavisto Turussa ja Salossa lauantaina 7.1.: Facebook-event

*Ihmisillä tuntuu muutenkin olevan kummallinen tapa äänestää sitä laiskemmin, mitä lähempänä omaa arkea vaalit ovat ja mitä tärkeämmät asiat ovat kyseessä. Hyvää kritiikkia presidentti-instituutiota kohtaan esittää muun muassa Jarkko Tontti blogissaan. En kuitenkaan täysin allekirjoita sitä, että kansa ei saisi valita itselleen “naamajohtajaa” halutessaan. Tällöin vaalien luonne vain on täysin erilainen kuin ns. asiavaaleissa, joissa ei pitäisi keskittyä henkilökohtaisiin ominaisuuksiin läheskään niin paljoa kuin teemoihin ja aatteeseen. Presidentin asemaa ja instituutiota tulisi kuitenkin mielestäni edelleen järkevöittää ja valtaa hajauttaa.

Share