Olipa kerran Talvivaara. Mutta se paha uni ei loppunutkaan. Se jatkui, ja jatkui, ja jatkuu.
Puoluekokous päätti äsken kannattaa tiukempia rangaistuksia raiskausrikoksista. Kai me nyt myös tosissamme vaadimme ympäristön raiskaamisesta rutkasti rankempia rangaistuksia?
Meillä oikeustieteellisessä opetetaan, että ympäristöoikeuden kantavia periaatteita on ”pilaaja maksaa”. Mutta entä sitten, kun on aiheutettu vahinkoa, jota on mahdoton täysin korjata? Tätä on pyritty estämään ennaltaehkäisyn periaatteella.
Ennaltaehkäisyn periaate ei kuitenkaan toteudu nykyisessä ympäristöpolitiikassa ja ympäristörikoslainsäädännössä. Ongelman muodostavat muun muassa tilanteet, joissa laittomasti toimiminen tulee kokonaisuudessaan halvemmaksi kuin lain mukaisten varotoimenpiteiden hoitaminen.
Liian löysä laki ja riittämätön valvonta kannustavat siihen, että otetaan riskejä ympäristön kustannuksella. Silloin yritykselle voi olla halvempaa vain perseillä, jättää noudattamatta määräyksiä ja kärsiä mahdolliset seuraukset kuin tehdä asiat kerralla säädösten mukaisesti. Mahdolliset vahingonkorvaukset ja sakot kun tulevat halvemmiksi kuin esimerkiksi riskialttiin tehtaan pysäyttäminen.
Lain vaatimien varotoimenpiteiden tekemättä jättäminen halvemman toiminnan takia, eli rikoksesta saatu hyöty, pitäisi aina huomioida rangaistusta laskettaessa. Tarvitaan kovempia rangaistuksia, tiukempaa valvontaa ja rohkeutta sanoa: Seis. Ei enää desiäkään. Tehdas kiinni.
Meillä on nyt käsillä Talvivaara-saagan jatko-osa: Teknos ja Mätäjoen kuolema. Miten monta tragediaa me annamme tähän sarjaan kirjoittaa?
PS: Jäin eilisessä varapuheenjohtajavaalissa niukasti neljänneksi. Olen tulokseen ja huimaan tukeen tyytyväinen – Kiitos!
