Puheeni Luostarivuoren Lyseon lukion itsenäisyyspäivän juhlassa 5.12.2018
Arvoisat lukiolaiset, tulevat ylioppilaat, hyvät opettajat, vanhemmat ja muut kuulijat,
Viimeisin itseänisyyäspäivän puheeni suurelle yleisölle oli yläasteellani, kun puhuin Luostarivuoren silloisen yläasteen opiskelijatovereilleni. Nyt en enää löytänyt tuota puhetta, mutta muistan puhuneeni muun muassa suomalaiseen kulttuuriin liittyvistä outouksista, ainakin tippaleivästä: vaikeaa tehdä, mahdotonta syödä eikä edes maistu miltään, ja siitä huolimatta niitä on pakko vuosi vuoden jälkeen vetää. Vertaus taisi liittyä jotenkin suomalaiseen sisuun.
Kiitos suuresta kunniasta saada jälleen pitkän tauon jälkeen tulla puhumaan vanhaan opinahjooni, tällä kertaa lukion puolelle.
Suomen itsenäisyyspäivä on ollut minulle henkilökohtaisesti aina tärkeä ja merkittävä päivä. Juhlaan liittyy paljon perinteitä perheen kanssa – Linnan juhlat on katsottu yhdessä, kynttilät on sytytetty ja Tuntematonta sotilasta pienenä katsellessani päätin itsekin joskus käydä armeijan. Myöhemmin hakupapereiden palautuspäivänä tuo suunnitelma tosin peruuntui, kun sisäinen pasifisti viime hetkellä voitti feministin.
Suunnilleen näihin aikoihin aloin ensimmäisiä kertoja kyseenalaistaa sitä, mitä me oikeastaan joulukuun kuudentena juhlimme. Tuntui siltä, että itsenäisyyspäivät ovat vuosi toisensa jälkeen enemmän tai vähemmän sodan muistelua. Omakin isoisäni joutui sotaan 15-vuotiaana ja oli siellä 6 vuotta. Mummuni oli lottana. Heidän ja heidän ikäluokkansa uhraukset ja kärsimykset ovat koskettaneet syvältä.
Sotien aikaan Suomen itsenäisyys oli eittämättä suurimmalla koetuksella, mutta tuntuu nurinkuriselta, että itsenäisyyspäivänä keskitytään lähes pelkästään muistelemaan sotaa ja kurjuutta – Ja vielä talvi- ja jatkosotaa, jotka käytiin pari-kolme vuosikymmentä varsinaisen itsenäistymisen jälkeen.
Kysyin itseltäni: Ei kai kansallinen itsetuntomme voi perustua pelkästään vuosikymmenten takaisiin sotiin? Tähänkö itsenäisyys kulminoituu?
Muutama vuosi sitten eräs ystäväni kirjoitti hyvin: ”Itsenäisyys on vasta mahdollisuus, toteutumaton potentiaali. Itsenäisyydelle antaa arvon sen, mitä sen avulla on tehty. Yhtäältä sen avulla voi pitää yllä diktatuuria, polkea ihmisoikeuksia ja aiheuttaa kurjuutta. Toisaalta itsenäisyydellä voi edistää vastuuntuntoa, rauhaa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta sekä omassa maassa että maailmassa.”
Siinä itselleni kiteytyi se, mikä itsenäisyydessä on arvokasta. Sotien uhrauksilla ei ole merkitystä, ellei itsenäisyyttä käytetä johonkin. Miten me siis tämän itsenäisyyden tuntemattoman mahdollisuuden ja potentiaalin käytämme?
Erityisen pelottavaa on, jos itsenäisyyttä käytetään väkivallan ihannointiin tai keppihevosena ajatukseen siitä, että suomalainen olisi jotenkin parempi kuin muunmaalainen. Jos sitä käytetään syrjimiseen, demokratian nakertamiseen tai ihmisoikeuksien heikentämiseen. Suomessa on monia, jotka itsenäisyyttä tähän käyttävät.
Isovanhempani puhuivat harvoin sodasta. He eivät ylpeilleet sillä, eivät ihannoineet sitä. Aivan varmaa on, että he olisivat halunneet millä tahansa keinoin ylläpitää rauhaa ja välttää vastaavan tulevaisuudessa. Ja että he olisivat olleet kauhuissaan nähdessään itsenäisyyttä käytettävän ihmisten syrjimiseen, rasistisiin kulkueisiin tai uusnatsistisiin järjestöihin. Se on itsenäisyyden potentiaalin hukkaamista ja halveeraamista. Jos hyvät ihmiset ovat tällaisen edessä hiljaa, paha on jo voittanut.
Henkilökohtaisesti koen itsenäisyyden erityisesti niin, että se antaa vapauden toteuttaa oikeudenmukaisuutta. Sen avulla voidaan olla johtava maa tasa-arvon ja koulutuksen saralla. Sen avulla on voitu luoda ja voidaan edelleen kehittää ympäri maailmaa ihailtua hyvinvointivaltiota, jossa jokainen on lähimmäinen.
Sen avulla voidaan suojella arvokasta luontoamme ja näyttää muille mallia aikamme suurimman uhan, ilmastonmuutoksen, torjunnassa. Sen avulla Suomi voi tehdä kansainvälistä yhteistyötä ja kuulua muun muassa Euroopan unioniin. Sen avulla minä voin äänestää ja asettua ehdolle demokraattisissa vaaleissa. Se takaa minulle sananvapauden, jonka turvin voin seistä täällä ja puhua näistä mielipiteistäni ja arvoistani.
Sellaiseen suomalaiseen identiteettiin kuulun mielelläni. Identiteettiin, jossa itsenäisyyden potentiaalia ei hukata vihaan, katkeruuteen ja väkivaltaan, vaan sitä käytetään turvaamaan myös vähemmistöjen, maahanmuuttajien, heikompiosaisten ja tulevien sukupolvien oikeuksia. Identiteettiin, joka rakentuu globaalille solidaarisuudelle, rauhan rakentumiselle ja sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle.
Sen sijaan, että jumittuisimme muistelemaan pelkkää sotaa ja kuolemaa, on välillä tervettä suunnata katseita eteenpäin. Miten voimme taata sen, että käytämme itsenäisyyden potentiaalia tänään ja jatkossa oikeiden asioiden ja arvojen edistämiseen? Mitä juuri minä teen sen eteen?
Erityisesti on kyse siitä, mitä tämä itsenäisyyden potentiaali merkitsee nuorille. Usein sanotaan, että nuoret ovat tulevaisuuden päättäjiä. Eivät ole. Nuoret ovat tämän päivän päättäjiä, vaikuttajia ja yhteiskunnan rakentajia. Me kaikki olemme tässä hetkessä ne, jotka päättävät mihin itsenäisyyden potentiaalia käytetään, mihin suuntaan Suomea viedään.
Olennainen osa tätä suunnan etsimistä on keskustelu ja myös eri mieltä oleminen. Ollaan siis mieltä. Kiinnostutaan. Ollaan myös eri mieltä. Annetaan silloin mielipiteiden riidellä, ei ihmisten. Käytetään itsenäisyyttämme hyvien ja arvokkaiden asioiden edistämiseen – mitä se itse kullekin meistä tarkoittaakaan.
Kun mietin kaikkea sitä, mitä itsenäisyydellä on saavutettu ja voidaan saavuttaa, koen että itsenäisyys on iloinen asia. Juhlitaan sen mahdollisuuksia. Juhlitaan niitä asioita, jotka Suomessa ovat hyvin ja joita voimme edistää myös maailmanlaajuisesti. Muistetaan, että näitä asioita pitää myös jatkuvasti vaalia ja uudistaa, ja tehdään töitä sen eteen. Rakennetaan rohkeaa, avointa ja tulevaisuudesta huolehtivaa Suomea.
Osoitetaan näin, että suomalainen sisu on muutakin kuin tippaleipiä: se on rohkeutta välittää heikommasta. Annetaan itsenäisyydelle se arvo, jonka se ansaitsee.
Riemukasta itsenäisyyspäivää!
